lauantai 27. syyskuuta 2014

Lapsi verikokeessa

Nyt, kun en enää päivittäin ota verikokeita lapsista, osaan ehkä katsoa asiaa sen verran kauempaa ja enemmän äitinä kuin hoitajana, että uskallan avata sanaisen arkkuni myös täällä blogissa. Tiedän, että verikoe on monelle aikuisellekin pelottava ja inhotuksen väreitä aiheuttava asia. Vanhempien asenne, ennakkoluulot ja pelot voivat kuitenkin tarttua lapseen jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mikä ei tietystikään ole tässä kohtaa hyvä asia.

Menneellä viikolla, kun tytön korvista ei löytynyt tulehdusta, lääkäri määräsi otettavaksi tulehduskokeet verestä.Vakuutusten turvin isukki suuntasi tytön kanssa yksityisen lääkäriaseman järkyttävän kalliiseen laboratorioon, jossa käytössä oli pikamittari. Tulehdusarvo saatiin siis mitattua sormenpäästä otetusta pienestä veripisarasta. Monessa paikassa pikamittareista on kuitenkin luovuttu ja näytteet lähetetään keskitetysti isompiin laboratorioihin tutkittaviksi. Joskus siis tuleekin yllätyksenä, että tarvitaankin laskimoverinäyte, että tutkimus saadaan tehtyä.
Kuva: www.apteekkituotteet.fi
Hyvä valmistautuminen on kaiken a ja o. Riippuu lapsen luonteesta ja iästä, että missä vaiheessa tulevasta verikokeesta kannattaa keskustella lapsen kanssa. Joskushan verikoe tulee eteen pienellä varoitusajalla, mutta silloinkin lapselle kannattaa kertoa rehellisesti, mistä on kyse. Silloin tällöin verikokeita vain täytyy ottaa. Verikokeen avulla lääkäri tietää, mitä ihmisen sisällä tapahtuu ja mikä on mahdollisesti vialla. Pienen lapsen kanssa voi vaikka leikkiä (mielellään kotona etukäteen) verikoetta nallen kanssa. Rehellisyys on tärkeää. Verikoe voi sattua vähän, mutta sen ottaminen ei kestä kauaa. Lisäksi kannattaa valmentaa lapsi pysymään ihan paikoillaan verinäytteen ottamisen ajan. Jos lasta pelottaa näytteenotossa nimenomaan kipu, niin kannattaa ottaa näytettä ottavasta laboratoriosta selvää, onko mahdollista saada käyttöön puuduttavaa voidetta tai laastaria. Voide puuduttaa käsivarren noin puolessa tunnissa, laastaria kannattaa pitää lähemmäs tunnin verran. Puudutetta voi ostaa tarvittaessa myös itse apteekista. Vain harvoilla puudute vaikuttaa siten, että suonet supistuvat täysin tuntumattomiin, mutta jos näin käy, kannattaa siksi puuduttaa vain toinen kyynertaive, jotta näyte onnistuu tarvittaessa puuduttomattamasta kädestä. Taikarasva ja taikalaastarit ovat ihan mahtavia tuotteita, joiden käyttöä ei kannata väheksyä yhtään.
Kuva: www.medituote.fi
Joskus jännitys käy hyvästä valmistautumisesta huolimatta kuitenkin ihan ylivoimaiseksi. Verikokeessa saa itkeä ja vaikka vähän huutaakin, mutta tärkeää on muistaa pysyä paikallaan. Joskus paikalla pysymiseen tarvitaan äidin, isän tai jopa toisen hoitajan apua. Kiinnipito voi tuntua kurjalta, mutta se on välttämätöntä, ettei neula osuisi väärään paikkaan tai satuta pahemmin. Jos lapsi haluaa katsella näytteenottoa, päätä ei kannata väkisin yrittää kääntää muualle. Toki huomion kääntäminen muualle (kirja, seinällä olevat kuvat, video tms.) ja lasta kiinnostavista asioista puhuminen usein auttaa siinä, ettei näyttenotto tunnukaan niin ikävältä. Pientä lasta tai jo muutaman kuukauden ikäistä vauvaa voi lohduttaa pelkästään se, että äiti/isä tai hoitaja juttelee samalla rauhallisesti. Lapsi ei mene rikki, eikä ole hengenvaarassa, vaikka itkisikin kovasti.

Yleensä lapsi saa näytteenoton jälkeen laboratoriosta palkinnoksi kiiltokuvan tai tarran, mutta vanhempi voi halutessaan motivoida lasta myös jollain muulla pienellä palkinnolla. On lapsesta kiinni, riittääkö palkinnoksi vuolas reippaaksi kehuminen vai tarvitaanko vielä jotain muutakin.

Jos lapsi voi näytteenoton jälkeen pahoin tai pyörtyy, on tärkeää kertoa, ettei se ole vaarallista ja niin käy joskus. Juominen ja hetken lepääminen auttavat yleensä oloon nopeasti. Seuraavalla kerralla kannattaa harkita, olisiko parempi ottaa näytteet makuuasennossa, jolloin ainakaan pyörtyminen ei ole kovin todennäköistä.


Vanhempana sitä on tietysti aina huolissaa, jos lapsi sairastaa. Silloin haluaisi, että kaikki sujuisi mutkattomasti ja mahdollisimman kivuttomasti. Verikoe ei ole oikeasti iso asia, mutta siitä tulee herkästi sellainen, jos jännittää, pelottaa tai jos lapsi on muuten hyvin heikossa kunnossa. Kokenut laboratoriohoitaja ymmärtää ja kuuntelee, mutta ennen kaikkea myös neuvoo, miten näyte saadaan otetuksi parhaimmalla mahdollisella tavalla. Hoitaja ei halua aiheuttaa ylimääräistä tuskaa kenellekään, joten ohjeita kannattaa kuunnella ja niiden mukaan toimia. Myös omia visioita ja mieltymyksiä voi tuoda esille, mutta ylimääräistä kikkailua on turha alkaa harrastaa. Hoidetaan homma ja annetaan lohtututit ja tisut sitten jäljestä päin. Näytteenottokohtaa pitää myös painaa muutama minuutti näytteenoton jälkeen. Vauvoilla pistokohta vuotaa erityisen herkästi, eikä sitä tarvitse säikähtää.

Millaisia näytteenottokokemuksia teille on kertynyt lasten kanssa?



26 kommenttia:

  1. Mulla ei ole kokemusta kuin pienen vauvan kanssa, veriryhmä-vasta-aineita seurailtiin alkuun tiheämmin ja viimeinen taisi olla 6kk iässä. Siinä kyllä huomasi, että ei tällaisen kylän terkkarin labrassa ole montaa, jotka nätisti osaa ottaa vauvalta näytteen... onneksi ne tajusi sitten että tekee se joka osaa, kun käyntejä tuli kuitenkin aika monta, eikä ne köpelöimmät mummelit yrittäneet kertaa enempää. Mä pystyn kyllä olemaan rauhallinen tilanteessa, joka on vaan läpikäytävä, mutta pahaltahan se tuntuu kattoa, kun huomaa ettei näytteenottajalla ole homma ihan hanskassa ja tulee tarpeetonta kipua pienelle :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että lapsiasiakkaat ovat kuitenkin suht harvinaisia terkkarilabrojen kaltaisissa paikoissa. Ja hoitajien kokemus lasten näytteenotosta voi olla hyvinkin satunnaista. Kaikista ei ole edes toimimaan lasten kanssa... Ja aine ei tietysti ole mahdollista pienen lapsen kanssa lähteä sinne, missä sitä osaamista olisi. Toivottavasti ei kuitenkaan jäänyt kauheat traumat, jos jossain vaiheessa näytekäyntejä vielä lasten kanssa tulee eteen.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus! :) Lapseen tarttuu vanhemman asenteet, pelko herkästi. Pitäisi olla niin cool näissä tilanteissa itse. Esikoisesta on kerran otettu verikoe ja voi sitä huutoa! Siitä selvittiin :) Kuopukselta otettiin vasta pika crp sormesta ja ei inahtanutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon kans, että vanhempana omien ennakkoluulojen ja pelkojen sekä asenteiden läpikäyminen ja itsensä tsemppaaminen on monessa kohtaa kaikista tärkeintä. Pieni vauvahan ei osaa lähtökohtaisesti pelätä, mutta osaa kyllä aistia esim. äitinsä tunteita ja jännittyneisyyttä.

      Ihan pieni lapsi huutaa yleensä jo ennen pistämistä, kun tilanne on uusi ja sylissä pidetään lujemmin kuin normaalisti. Itse pistäminen ei olekaan välttämättä se pahin juttu.

      Lapset ovat erilaisia. Toiset eivät ole pienistä moksiskaan ja toiset ovat jo vauvana helpommin ärtyviä ja rauhoittuvat hitaammin. Erilaiset temperamentit näkyvät kyllä näytteenottotilanteessa uskomattoman hyvin. Yhdistävä tekijä on kuitenkin se, että kaikki selviävät siitä hengissä :D

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! Meillä pojat tykkää käydä lääkärissä. Välillä korviin katsominen tai verikoe jännittää, mutta hieno tarrapalkinto saa kaiken unohtumaan. Olen pyrkinyt suhtautumaan asiaan mahdollisimman luontevasti ettei tule turhaa kammoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, hienoa! :) Ja tottakai kaikkia, aikuisiakin jännittää lääkäri tai verikoe, muttei siitä kannata tehdä isoa numeroa. Meillähän neiti kävi pienessä leikkauksessa n. 1,5 vuotta sitten ja olin ihan ihmeissäni, miten luonnollisesti tyttö siihen suhtautui. Jännitystä ei näkynyt yhtään päälle päin ja tipan laittaminen meni todella helposti ja huomaamattomasti.

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus!
    Meidän tytöistä ei ole ikinä tarvinnut verikokeita ottaa.
    Anni oli kuitenkin mukana viimeksi, kun minä kävin labrassa ja annoin hänen katsella vierestä, kun minulta otettiin verikoe. Toivottavasti muistaa käynnin, jos joskus pitää häneltä ottaa. Äiti oli tosi reipas! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhempien suhtautuminen ja esimerkki ovat ensiarvoisen tärkeitä, joten eiköhän Annille joku mielikuva labrakäynnistä ja hyvästä esimerkistä jäänyt :)

      Poista
  5. Meillä on otettu monen monta kertaa, ihan vauvasta lähtien (ja se oli kyllä sydäntä särkevää...). Itse olen mennyt lapsen kanssa kokeisiin aina aika jämäkällä suhtautumisella, vaikka piikkikammoinen olenkin, mutten lapselle sitä tietenkään ole ikinä näyttänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä jää verikoe äkkiä ottamatta, jos vanhempi jänistää. Ymmärtävä, mutta jämäkkä asenne on hyvä. Vauva-aikaiset verikokeet ja vauvan itku tuntuvat äidistä erityisen pahoilta valloilla olevan hormonimyrskyn takia. Vauva ei kuitenkaan mene rikki, vaikka vähän nipistäisikin. Vauva myös ilmeisesti unohtaa harmitukset nopeasti ja elämä jatkuu :D

      Poista
  6. Hyvä postaus. :)
    Me olemme ison S:n kanssa jouduttu ravaamaan paljon verikokeissa lastenreuman takia. Aluksi käytiin kerran viikossa ja tyttö huusi ja pisti vastaan aivan järkyttävästi, niimpä minä pidin sylissä, yksi hoitaja piti vielä kiinni ja toinen koitti ottaa verta (välillä jouduttiin pyytää vielä yksi hoitaja lisää). Näin mentiin pitkät ajat. Verikokeet harvenivat kuukauden välein otettaviksi, mutta edelleen oli monta ihmistä jotta saatiin verikoe otettua. Tyttö kasvoi, tottui kai hieman verikokeen ottoon ja vihdoin pystyin yksin pitämään tyttöä paikoillaan. Emlaa meillä ei ole koskaan käytetty ja perhosneulaa tyttö ei anna käyttää, koska silloin näytteiden ottaminen (3-4 putkea) kestää liian kauan hänen mielestään. Nykyisin käydään 3kk välein ja tyttö on niin reipas, ei itkua, ei vastaan laittamista, vaikka inhoaakin koko hommaa. On tajunnut sen että kun on ihan paikoilla ei satu ja palkinnoksi saa kaupasta jotakin pientä. Niin reipas tyttö.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ihan tavallinen tarina. Jossain vaiheessa lapsi ymmärtää, että homma menee nopeammin, helpommin ja kivuttomammin, kun tekee yhteistyötä näytteenottajan kanssa.

      Perhosneula on yleensä nopeampi tapa ottaa näytteet kuin avotekniikka, mutta toisaalta joillain on sellaiset suonet, jotka tavallaan imeytyvät vakuumitekniikan (perhosneula) kanssa umpeen, jolloin näyte voi todellakin tulla hitaasti. Itse kuuntelen aina lapsen toiveita käytetyn tekniikan suhteen :)

      Tällaisia reippauskertomuksia on kiva lukea! Tsemppiä teille verikoekäynteihin myös jatkossa :)

      Poista
  7. Olipas todella hyvä aihe ja loistavasti kirjoitettu! Huomaa, että ammattilainen siellä on;)
    Meillä on kaikilta lapsilta jouduttu ottamaan vuosien varrella paljon verinäytteitä ja kaikilla aina mennyt ongelmitta. Paitsi kerran, kun olivat isän kanssa näytteillä ja isän mielestä hoitaja ei osannut hommaansa :) Asia keskusteltiin kotona (itse olen myös alalla ja tajusin asian..) ja seuraavat kerrat menivät hyvin myös isän kanssa, kun isä osasi pitää suunsa kiinni;) . Esimerkin voima on minusta siis kyllä ehdottomasti tärkein, samoin vanhempien asenne.

    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus ongelma ei ole lapsen suonissa, eikä näytteenottajan taidoissakaan, kun homma ei meinaa sujua. Jos näytteenottaja ja lapsi tai vanhempi eivät pääse samalle aallolle, niin homma menee usein vähän rimaa hipoen :/ Ja joskus kyse on ihan siitä, että ohjeet eivät tule kuulluksi, näytteenottoasento on surkea ja lopputulos kammottava. Sama se on aikuisten kanssa, jos ei pääse potilaan kanssa samalle taajuudelle, niin veret voivat jäädä saamatta hyvästäkin suonesta. Kummallista, mutta totta.

      Esimerkin voima on suuri!

      Poista
  8. Meillä verikoekokemuksia vain vauva-ajalta, joten en tiedä miten nyt menisi. Lapsi on tosi vaikea hammaslääkärissä ja viimeksi kun oli kipeänä, lääkäri olisi katsonut nieluun. Ei onnistunut. Hirveä tappelu ja lopulta lääkäri luovutti. Jälkeenpäin puhuttiin, että jos nyt tuo huono olo ei lopu, täytyy mennä uudestaan ja sitten pitää sinne nieluun katsoa ja mahdollisesti ottaa verikoekin. No siitä hän kiinnostui ja kyseli verikokeesta. Monta kertaa puhui, että "kyllä minulta sen verikokeen voi ottaa, mutta suussa se puulasta pelottaa". Sitten hän on leikkinyt verikoetta pistämällä havunneulasella ihoon ja sanonut että verikokeeseen hän kyllä uskaltaa mennä. Poika on nyt 6 vuotta.

    -T-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on vähän samaa ongelmaa. Suuhun ei saisi työntää mitään. Tytön ollessa kolmivuotias, yritin ottaa nielunäytettä kotona, mutten saanut spaatelin kuin hampaiden väliin, niin neiti heitti kunnon oksut päälleni :D Nykyään lastenlääkäreillä on käytössä muovisia spaateleita, joissa on "herkullinen" maku. Sellaisen avulla saakin sitten varovasti katsoa.

      Verikoe voi todella olla kiehtovakin asia ja hyvä, että teillä on keskusteltu asiasta. Luulisi, ettei verikoe sitten eteen tulleessaan olisi liian pelottava asia. :)

      Poista
  9. Meillä poika on ollut tosi reipas verikokeessa. Mulla itsellä on niin pahat traumat että meinaa lentää oksennus ja taju lähtee tai ainakin melkein joka kerta. Lapsena OYSissa pitivät neljä akkaa (anteeksi vaan ruma kielenkäyttö mutta ei oo kovin lämpimät muistot) kiinni minusta kun rimpuilin karkuun ja potkin ja huusin apua ja viides akka otti verikokeen... Että kiitos vaan OYSin tätit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, ettei poikaa ole tarvinnut pitää paikoillaan :)

      Valitettavasti joskus joudutaan näyte ottamaan vähän puoliväkisin. Yleensä neuvottelut ja keskustelut lapsen kanssa venyvät ja venyvät, viivytystaktiikkana toimii lähes mikä tahansa temppu ja jännitys kasvaa viivyttäessä entisestään. Oysin tädit olisivat varmasti voineet aikanaan hoitaa tilanteen hienovaraisemminkin, mutta aina sekään ei auta. Lapsen, jos päästää pöydän alle piiloon, niin sieltä on himputin vaikea saada enää lasta takaisin ruotuun ja ottamaan näytettä sovinnolla. Ei auta, vaikka lupaisi olla kuinka nopea ja taitava. Nimimerkillä kokemusta on.

      Poista
  10. Meillä on vähäiset verikokeet menneet ihan hyvin. Tuollaisesta puudutusaineesta en ole kuullutkaan. Täytyykin pitää se mielessä, koska kenenkään pojista ei ole tarvinnut käydä pitkään aikaan verikokeessa eivätkä ole myöskään nähneet pitkään aikaan sen ottamista.

    Minullahan on aika paha anemia taipumus, minkä takia verikokeita on aikoinaan otettu paljonkin ja kun olin kotona, lapset kulkivat mukanani ja katsoivat kun minusta otettiin verikoe. En todellakaan voinut jättää lapsia laboratorion aulaan, kun siitä vei hissi suoraan kauppakeskukseen. Esikoinen ja keskimmäinen ovat kyntäneet mukanani kuopuksen koko äitiysneuvolan. Itselleni verikoe on ihan superhelppo homma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joillekin lapsille puudutusaine toimii ihan pelkkänä tsempparina jännitystä vastaan jo ihan psykologisena juttuna. Itse olen myös emlarasvat testannut ja kyllä se ihan oikeasti auttaa ja vie sen terävimmän tunteen pois näytteenotosta. Itse koen, että verikoe ei varsinaisesti satu, mutta tuntuu kyllä epämiellyttävältä -varsinkin, jos suonet ovat hankalat ja karkailevat usein. Jos lapsi kokee, että verikoe ihan oikeasti sattuu, niin silloin se ihan oikeasti sattuu ja puudute on ihan paikallaan käyttää. Itse hankittuna puudutteet tosin ovat melko hintavia -varsinkin, jos näytteitä otetaan satunnaisesti ja käyttöpäivämäärät paukkuvat vastaan. Labrasta voi aina tiedustella mahdollisuutta emlan käyttöön, mutta silloin pitää tietysti varata aikaa puudutteen vaikuttamiseen.

      Mun mielestä se on ihan hyvä, että lapset kulkevat aikuisen mukana eri paikoissa ja näkevät monenlaista terveydenhoitotoimintaa jo pieninä. Jos äiti suhtautuu asioihin luontevasti, lapsikaan tuskin alkaa erityisesti pelkäämään tai kammoksumaan jotain tiettyjä tilanteita.

      Poista
  11. Takana varmaankin jo satoja verikokeita. Muutamia hyvin menneitä ja sitten niitä, missä on painittu ja lopulta useamman reiän ja puhjenneen suonen ja joskus myös kolmen yrittäjän ja kolmen aikuisen kiinnipitäjän turvin saatu näytteet otettua. Ei kivaa ja ainakin mulle myös traumaattista.
    T: Nitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts! Painimiseksi meneminen on tosi ikävää myös näytteenottajalle. Aina sitä haluaisi, että tilanne menisi mahdollisimman helpolla ja hyvillä mielin läpi. Aina ei kuitenkaan onnistu ja hankaluudet on usein monen sattuman summia. Lapsi hermostuu, liikahtaa, alkaa riuhtoa... Näytteenottajakin on vain ihminen ja saattaa arvioida vaikka suonen väärin. Verisuonet "elävät" autonomisen hermoston mukana eli saattavat yllättäen vaikka supistua. Itse olen ottanut näytettä todella isosta suonesta, josta en ole saanut mitään putkeen asti, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin :D

      Se, että näytteenotto on epäonnistunut, on kyllä traumaattista. Seuraavilla kerroilla kannattaa valmistautua paremmin lapsen kanssa. Sopia yhdessä vaikka jostain pienestä palkinnosta, jos homma sujuu. Näytteenottajalle kannattaa kertoa, jos suonet on aiemmin arvioitu liikkuviksi tai ns. vaikeiksi. Itse ainakin suhtaudun erityisellä huomiolla näytteenottotilanteeseen, jos tiedän, että aiemmin on ongelmia ollut. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli, kun saa homman hoidettua onnistuneesti ja pikkuasiakas jää näytteenoton jälkeen hyvälle mielelle :)

      Poista
  12. Hyvä teksti, kiitos! Olen käyttänyt lasta verikokeessa yhden ainoan kerran, joka toivottavasti jää viimeiseksi. Poika oli puolitoistavuotias, ja me pidettiin kahden hoitajan kanssa hänestä kiinni kolmannen ottaessa kokeen. Itseltäni verikokeen ottaminen sujuu hyvin, mulla on kai helpot suonet enkä pelkää neuloja enkä ole koskaan tullut pahoinvoivaksi. Mutta lapsen 'satuttaminen' vaikkakin tarpeeseen oli mulle liian vaikea tilanne pysyä rauhallisena. Jos verikokeen ottotarve toistuu, laitan lapsen isän asialle :-) Niin tuommoisista emloista en ollut kuullutkaan.

    Tarmotar

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, lapsilla on ikäkausia, jolloin hommat todennäköisimmin eivät suju toivotulla tavalla.Alle 1-vuotiaat eivät osaa vielä luontaisesti pelätä näytteenottoa, eivätkä välttämättä muista vielä aiempiakaan kokemuksia, vaikka sellaisia olisikin. Herkkyys ja suhtautuminen riippuu tällöin pitkälti lapsen omasta temperamentista ja siitä, miten äiti/isä suhtautuu/pelkääkö jne. Päälle vuotiaana alkaa lapselle tulla jo oman tempperamentin mukaisia selkeitä tahtopiirteitä ja voimaa on sen verran, ettei kiinnipitäminenkään ole enää helppoa. 1,5-vuotias ei vielä ymmärrä selityksiä ja rauhoitteluja järkevinä asioina, vaan pistää hanttiin, jos kokee tilanteen pelottavaksi. Tämä vaihe kestää monilla 3-4 vuotiaaksi asti, vaikkakin monilla helpottuu ja perustelut ja lahjonnat alkavat iän karttuessa toimia paremmin. 1,5-vuotiasta on vielä vaikea motivoida esimerkiksi tarran saamisella, mutta päälle 2-vuotias voi jo näytteenoton aikana keskittyä näytteenoton sijaan tarran valitsemiseen ja homma voi sujua kuin huomaamatta.

      Muutamia kertoja näytteellä käyneet eskari- ja kouluikäiset ovat jo usein saaneet hyviäkin näytteenottokokemuksia sen verran, että ymmärtävät paikallaanolon merkityksen siihen, että näyte tulee nopeasti ja näytteenottotilanne on nopeasti ohi.

      Joillekin jää kuitenkin kammo verikokeita kohtaan ja kammoista pitää vain jotenkin päästä yli tsemppaamalla. Emlan käyttäminen voi olla yksi tapa päästä kammoista yli. Tiedän aikuisiakin, jotka tulevat verikokeeseen pyydytteen kanssa, eikä siinä ole mitään hävettävää. Itsekin tykkään käyttää verikokeessa puudutetta, koska se auttaa siihen, ettei näytteenoton aikana tule höntti olo :D

      Poista
  13. Meillä lasta on kiusattu tänä vuonna aivan liian monilla kokeilla. Välillä homma on mennyt hyvin ja kivuttomasti, välillä on tädeillä ollut kiire/pinna kireällä ja homma on mennyt ihan läskiksi, viimeisimmällä kerralla verta oli tyynyn täydeltä, lapsen vaatteilla, äidin vaatteilla jne, eikä lapsi edes rimpuillut.. Ipana yleensä on ihan paikallaan, haluaa että kättä pidetään silmillä ja että korvaan lauletaan. Tehosi myös nukutusta suoneen laittaessa, nukkumatti oli sitä mieltä, että oli reippain neulalla tökittävä aikoihin.

    Tasapuolisuuden nimissä olen nyt sitten käynyt verenluovutuksessa lapsen kanssa, että näkee myös sen, että äitiäkin joskus pistetään ja otetaan verta, ja äiti on ihan yhtä reipas. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Huonot kokemukset ei kyllä kasvata lapsen luottamusta näytteenottotilannetta kohtaan. Veri on muuten sitten todella hyvin leviävää ja värjäävää eli sitä ei tarvitse montaa millilitraa päästä ohi putken, kun näyttää siltä kuin sitä olisi joka paikassa. Näytteenotto on joskus sotkuista puuhaa, varsinkin, jos käyttää avotekniikkaa ja veri tulee hirveällä vauhdilla. Yleensä veri tulee avoneulasta tiputtelemalla hissukseen, mutta joskus ihan suihkuamalla. Tällöin ei näytteenottajan kädet aina riitä vaihtamaan putkea alle, kun samalla pitäisi putket myös korkittaa ja sekoittaa. Jotkut putket pitäisi myös saada siististi otettua merkkiviivaan asti... Toivottavasti seuraavat näytteenottajat käyttävät kiinteää vakuumitekniikkaa ja vaikka siipineulaa, jolloin sotkulta yleensä vältytään ;)

      Kiva, että olette kehittäneet oman selviytymistaktiikan tällaisiin tilanteisiin. Totta on, että suurin osa ihmisistä ei halua katsoa, kun näyte otetaan. Laulaminen vie tehokkaasti huomiota muualle :) Ja hyvä, että olet näyttänyt reipasta esimerkkiä. Tsemppiä näytteenottotilanteisiin jatkossa!

      Poista

Kommentit ovat blogin suola ja sokeri :) Kiitos!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...